Helsinkiläinen Aholan pariskunta ryhtyi 1970-luvulla etsimään itselleen paikkakuntaa, jossa voisivat viettää vanhuudenpäiviään. Ehdot: vireä kauppakeskus, hyvät lenkkimaastot, nopeat yhteydet julkisilla kulkuneuvoilla Helsinkiin. Olavi Ahola oli istunut ministeri Veikko Hellen vieressä saunanlauteilla ja kysynyt millainen paikkakunta Nummela on. Helle oli vastannut – Nummelassa asuu onnellisia ihmisiä.

Saman tien Veikko Helle antoi paikallisen pankinjohtajan puhelinnumeron ja kehotti kääntymään hänen puoleensa asuntoasiassa. Olavi Ahola osti Kuoppanummentien varrelta kakkoskodiksi kerrostalokaksion, jossa pariskunta ryhtyi viettämään viikonloppujaan ja lomiaan. Kesämökki oli Vihdin Nummelan keskustan kerrostalossa ja paikallislehdistä luettiin pitäjän uutiset. Tuttavia olivat vain Toini ja Veikko Helle sekä opettaja Oili Ahomaa, jonka edesmennyt aviomies Sulo Ahomaa oli Olavi Aholan serkku.

Ekonomi HTM Olavi Ahola oli vuodesta 1950 alkaen talousasiantuntija Invalidiliitossa ja talousjohtajana 1961-1983. Huhtikuussa 1983 hän jäi rintamaveteraanien varhaiseläkkeelle. Olavi Ahola oli jatkosodan käynyt mies, hän haavoittui Ihantalassa juhannuksena 1944. Sotavammasta huolimatta hänelle kertyi työvuosia kaikkiaan 37. Olavi Aholalla oli kokemusta esteettömien palvelutalojen rakentamisesta. 1970-luku oli Invalidiliiton palvelutalojen rakentamisen vuosikymmen. Nykyisin Invalidiliiton Asumispalvelut Oy:llä on 30 Validia palveluyksikköä 18 paikkakunnalla ympäri maata.

Lapsuudenkotini oli Janakkalan Turengissa, jossa isälläni oli huonekalutehdas. Varhaislapsuudessani Korpelan perheen koti oli verstasrakennuksessa, myöhemmin asuimme samassa pihapiirissä omakotitalossa. Kasvoin työntekoon ja yrittämiseen. Siitä tuli elämäni arvon mitta. Kävin keskikoulun 1941 – 1946 Hämeenlinnan Yhteiskoulussa ja jatkoin opiskelua Hämeenlinnassa Wetterhoffin Kotiteollisuusopettajaopistossa. Olin kovin nuori enkä kokenut opetustyötä elämänurakseni. Wetterhoffissa oli silloin rinnakkaisena kaupallinen linja. Se tuntui mielenkiintoisemmalta. Sain liikelinjalta päästötodistuksen v. 1950. Myöhemmin, kun ikää karttui, suoritin opettajantutkinnon, tentin kasvatus- ja opetusopin ja annoin opetusnäytteet keväällä 1956.

 

Ensimmäinen työpaikkani oli Wetterhoffin kotiteollisuusopistossa kanslia-apulaisena, sitten syksyllä 1955 sain yllättäen kutsun Kolmirannan Naisinvalidien ammattioppilaitoksen johtajaksi Espoon Kolmirantaan. Siitä, vammaisten tyttöjen sisäoppilaitoksesta, tuli minun korkeakouluni. Työn ohessa opiskelin sosiaalipolitiikkaa silloisessa Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa, josta myöhemmin tuli Tampereen Yliopisto. Mieleeni on jäänyt sosiaalipoliittinen määritelmä – työntekijälle pitää jäädä aikaa lepoon, virkistykseen ja itsensä kehittämiseen. Tätä ohjetta olen pyrkinyt johtajantehtävissäni ja myös omassa elämässäni noudattamaan.

 

Kolmirannassa koulutettiin käsityöläisiä: ompelijoita ja kankaankutojia. Lisäksi oli 1-vuotinen kansakoulu niille, joilta koulu oli vamman vuoksi jäänyt kesken. 1960-luvulle tultaessa ammatit alkoivat muuttua, vanhoja ammatteja hävisi ja uusia tuli tilalle. Niistä löytyi sopivia myös invalideille. Kolmirannan Naisinvalidien Ammattioppilaitosta ryhdyttiin muuttamaan kauppakouluksi. Kankaankutojien koulutus lopetettiin ja laitoksessa oli rinnakkain sekä ompelun- että kauppakoulun opetusta. Minun urani Kolmirannassa päättyi v. 1963. Invalidiliitolla oli ammattikouluja Kolmirannan lisäksi Espoon Westendissä, Sulkavalla ja Järvenpäässä. Nyt vammaisten koulutus on keskitetty Invalidiliiton Järvenpään koulutuskeskukseen, muut liiton oppilaitokset ovat lopettaneet toimintansa ja kiinteistöt on myyty. Kolmiranta on nykyisin Espoon kaupungin päihdehuoltolaitos.

 

Kesällä 1963 muutin Kolmirannasta Helsinkiin. Se oli elämäni suuria käännekohtia. Luonnon keskeltä sadan neliön omakotitalosta kaupungin kivierämaahan. Kotini oli hissittömän talon viidennessä kerroksessa, neliöitä neljäsosa aikaisemmasta. Uusi työpaikka löytyi heti, Villayhtymän mallihuoneen hoitajana Hyvinkäällä. Osa työstäni oli pääkonttorissa Helsingissä, osa Hyvinkäällä. Junamatkoilla kypsyi idea oman yrityksen perustamisesta. Keväällä 1964 tein elinkeinoilmoituksen käsityöalan liikkeestä. Silloin en vielä tarkkaan tiennyt, mitä yritys tekee, mutta otin yhteyden Anna-lehden päätoimittaja Kirsti Lyytikäiseen ja tarjosin yhteistyötä käsityömallien julkaisemisesta lehdessä. Näin syntyi Mallipalvelu, postimyyntiyritys, joka tuotti kankaiden leikkuupalveluita yhteistyössä Annan ja myöhemmin myös Kotilieden lukijoille – Me leikkaamme Te ompelette.Olin Mallipalvelu AK Oy:n toimitusjohtaja ja vuodesta 1989 hallituksen puheenjohtaja. Ainutlaatuinen yritys elätti tekijänsä 37 vuotta, henkilöstön joukossa oli myös useita entisiä Kolmirannan oppilaita. Uudelle vuosituhannelle tultaessa ajat ja ihmisten harrastukset olivat muuttuneet, liikevaihto laski jyrkästi. Kouluissakaan ei ollut enää käsityön opetusta, uutta asiakaskuntaa ei ollut kasvamassa. Mallipalvelu jouduttiin lopettamaan syksyllä 2001.

 

Kun Olavi Aholan eläkepäivät olivat alkaneet v. 1983 hän tiedusteli minulta mitä aioin Nummelassa tehdä, kun rupean jäämään eläkkeelle Mallipalvelusta. Vastasin, että tuskin mitään yritystoimintaa enää, mutta antaa ajan tuoda ratkaisunsa. Aika toi sitten uusia haasteita ja onnellista elämääkin Nummelassa, jos kohta suurta suruakin. Olavi Ahola kuoli keväällä 1989, silloin oli Kaarikoti rakenteilla.

 

1980-luvun alussa jouduin hoitelemaan iäkkään äitini asioita. Äitini, Martta Korpela synt. 1899, asui Turengissa yksin omakotitalossa ja viimeisen elinvuotensa Turengin keskustan kerrostalossa. Äidin ongelmien vuoksi rupesin näkemään lehdistä vanhusten asioita käsitteleviä kirjoituksia, keräsin lehtiartikkeleita ja aloin miettiä vanhusten palvelutalon rakentamista. Siihen aikaan näin usein unta vanhasta huonokuntoisesta, parvekkeita ja torneja käsittävästä talosta. Vain yksi huone oli kalustettu viihtyisäksi salongiksi, muut huoneet olivat hämähäkinseittien vallassa. Ihmettelin mitä uni tarkoittaa. Sitten ratkaisin asian. Olin käyttänyt koko energiani yritykseni rakentamiseen, minun pitäisi tehdä elämässäni muutakin. Minulla ei ollut edes omia lapsia. Velvoitteeni yhteiskunnan hyväksi olivat täyttämättä. Sain “vanhustyöherätyksen”. Työ on tosin ollut paljon muuta, kuin vanhusten parissa puuhailua, minusta tuli organisaation rakentaja. Mallipalvelun olin aloittanut tyhjästä. Kuinka voisi rakentaa palvelutalon tyhjästä? Ei ainakaan yksin, tarvittiin monta tukijaa ja hyvää kumppania.

 

Äidin kuoltua keväällä 1985 oli aika ja aikaa tarttua uuteen haasteeseen. Kävin Turun kesäyliopistossa gerontologian peruskurssin. Sain tiiviissä muodossa selvityksen silloisesta vanhustilanteesta, tulevaisuuden tilastonäkymistä, vanhuusiän sairauksista, palvelurakenteen muutoksista laitoshoidosta avopainotteiseksi, tulevan hoitotyövoiman ennustettavissa olevista määristä ym. Liityin myös henkilöjäseneksi Vanhustyön Keskusliittoon ja rupesin käymään liiton kokouksissa ja koulutustilaisuuksissa.

 

Jo Kolmirannassa olin oppinut, että suora avustaminen ei ole oikea ratkaisu. Pitää kouluttaa ja järjestää invalidin olosuhteet sellaisiksi, että hän voi auttaa itse itseään ja tulla omillaan toimeen. Sama pätee myös vanhuksiin. Jos ikäihminen asuu turvallisessa, esteettömässä talossa keskellä kylää, voi hän varsin pitkään huolehtia itsestään. Muutama päivä sitten eräs, vuosia Kaarikodissa asunut henkilö, naurahtaen muisteli minun topakasti sanoneen: ei tämä ole mikään palvelutalo, tämä on itsepalvelutalo!

 

Keskustelin vanhusten palvelutalosta mieheni Olavin, Invalidiliiton johdon ja ministeri Veikko Hellen kanssa. Kyselin neuvoja. Helle kehotti ottamaan yhteyttä kansanedustaja Päivi Varpasuohon ja sosiaalilautakunnan puheenjohtaja Kerttu Huituun. Tapasimme syksyllä 1985. Koska en tuntenut vihtiläisiä vaikuttajia, sain Varpasuolta ja Huidulta listan henkilöistä, joille asiasta olisi kerrottava. Lähetin 10 kirjettä, päiväsin kirjeen 27.9.1985, se oli 56.s syntymäpäiväni. Ehdotin kirjeessä vanhusten palvelutalon perustamista Nummelaan ja lupasin soittaa heille ja sopia yhteisestä neuvottelusta. Silloinen Vihdin kunnanjohtaja Risto Leinonen suhtautui erittäin myötämielisesti asiaan. Pidimme ryhmän ensimmäisen neuvottelun kunnanjohtajan virkahuoneessa. Seuraavana päivänä kävin kunnanjohtajan kanssa paikallisissa pankeissa selvittämässä mahdollisia vapaina olevia tontteja. Palvelutalon piti ehdottomasti sijaita Nummelan keskustassa. Tarkoitushan oli rakentaa palvelutalo, jossa vanhukset voisivat elää mahdollisimman normaalia, itsenäistä elämää kylän keskellä, toimitella asioitaan pankissa, kaupassa, postissa jne.

 

Ryhmä kokoontui vielä muutaman kerran, keskustelimme eri ratkaisuista: osuuskunnista, asumisoikeusasunnoista, palvelutaloyhdistyksistä jne. Juutuimme paikoillemme, asia ei edistynyt. Kunnanjohtaja Leinonen totesi, että oli viisainta ryhtyä perustamaan säätiötä palvelutaloa toteuttamaan. Hän luetteli muutamia paikallisia vaikuttajia, jotka ehkä voisivat osallistua säätiön peruspääoman rahoittamiseen. Lain määräämä säädepääoma oli 150.000 mk, (n. 25.000 euroa), sen verran oli saatava varoja kokoon.

 

Säätiön perustajajäseniksi ja peruspääoman rahoittajiksi lupautuivat seuraavat kahdeksan henkilöä:

– Veikko Helle (11.12.1911 – 5.2.2005) ministeri, vihtiläispatriootti, valtakunnan poliitikko, monessa mukana, arvo- ja vaikutusvaltaa yli puoluerajojen.

– Toini Helle (2.7.1912 – 23.11.2000) edellisen puoliso, syntyperäinen vihtiläinen hänkin.

– Tuovi Hänninen (13.12.1928 – 10.4.2012) luokanopettaja Helsingistä, syntyperäinen vihtiläinen, joka omistaa maa-alueita Nummelassa.

– Viljo Kuula (27.1.1912 – 16.3.1997) talousneuvos, pelti- ja ilmastointiliikkeen omistaja Nummelasta.

– Helmi-Briitta Lajunen (10.5.1920 – 21.5.2001) pitäjänneuvos, jolle oli lupailtu kunnan rakennuttamasta palvelutalosta paikkaa, silloin kun hän sitä tarvitsisi, Reunan maatilan omistaja Vesikansan kylässä, kolumnisti paikallislehdessä.

– Anja Vihtkari (5.7.1933 – 25.10.2007) liikkeenharjoittaja, perheensä yritysten kirjanpitäjä, seurakunnan rakennustoimikunnan jäsen y.m.

– Olavi Ahola (26.3.1921 – 10.4.1989) ekonomi, kanslianeuvos.

– Anja Korpela-Ahola (synt. 1929) tämän tekstin kirjoittaja.

 

Nummelan Palvelukotisäätiön säädekirja allekirjoitettiin 21.3.1986 ja oikeusministeriö vahvisti säätiön säännöt 15.01.1987. Säätiön nykyinen nimi Nummelan Kaarikeskussäätiö vahvistettiin kymmenen vuotta myöhemmin, 26.2.1997.

 

Alkuvuosina säätiön hallituksen sihteerinä toimi nuori juristi, oikeustieteen kand. Taru Leino, johon olimme tutustuneet v. 1984 muuttaessamme samanaikaisesti Hannankadun varrelle rakennettuun uuteen kerrostaloon Asunto Oy Hannanhoviin. Säädekirja ja säätiön säännöt ovat Taru Leinon käsialaa. Hän toimi myös pienen aikaa säätiön osa-aikaisena toiminnanjohtajana 1990-luvulla.

 

Säätiön perustajajäsenistä ovat kuolleet Olavi Ahola, Viljo Kuula, Helmi-Briitta Lajunen, Toini Helle, Veikko Helle ja Anja Vihtkari. Tätä kirjoitettaessa meitä säätiön hallituksen ainaisjäseniä on enää elossa kaksi: Tuovi Hänninen ja minä. Mekin olemme jo täyttäneet 80 vuotta. Vahvistettujen sääntöjen mukaan säätiön hallituksessa on kolmivuotiskaudeksi kerrallaan Vihdin kunnan nimeämä jäsen, samoin yksi Vihdin seurakunnan nimeämä jäsen ja kummallakin varajäsenet. Lisäksi hallitukseen kutsutaan asiantuntijajäseniä. Tällä hetkellä säätiön hallituksessa on puheenjohtaja Vesa Valtosen lisäksi viisi asiantuntijajäsentä.

 

Kaarikeskussäätiön tarkoituksena on edistää Vihdin kunnan alueella asuvien eläkeläisten asumisolojen parantamista ja vanhenevan väestönosan vireyden ja omatoimisuuden säilyttämistä ja tukea heidän mahdollisuuksiaan asua omassa kodissaan turvallisesti korkeaan ikään asti.

 

Säätiö toteuttaa tarkoitustaan hankkimalla omistukseensa eläkeläisille sopivia asuntoja ja vuokraamalla niitä, tarjoamalla itsenäisen asumisen mahdollistamia palveluja sekä järjestämällä harrastus- ja virkistystoimintaa.

 

 

Asunto Oy Kaarikoti

Heti säätiön perustamisen jälkeen säätiön hallitus ryhtyi etsimään sopivaa tonttia palvelutalon rakentamiseksi. Paikallisen Osuuspankin hallussa oli vapaa tontti aivan Nummelan keskustassa. Säätiö teki tontin ostosta esisopimuksen. Tontin hinta oli 600.000 mk. Nummelan keskustan kaava oli ollut valmisteilla parikymmentä vuotta. Koska kaavaa ei oltu vahvistettu, oli säätiön saatava poikkeuslupa palvelutalolle. Säätiön hallitus teki useita matkoja tutustuen erilaisiin vanhusten palvelutaloihin Etelä-Suomessa. Poikkeusluvan käsittely viivästyi, mutta yllättäen Nummelan keskustan kaava sai lainvoiman. Aikaa oli hukkaantunut, mutta tontin esisopimus oli yhä voimassa. 1980-luvun loppuvuosina tonttien ja asuntojen hinnat nousivat jyrkästi. Osuuspankki lisäsi alkuperäiseen tontin hintaan vain parin vuoden korot, joten tontin hinta jäi varsin edulliseksi. Rakentamaan päästiin vasta vuoden 1988 lopulla ja Asunto Oy Kaarikoti valmistui marraskuun lopussa 1989. Ensimmäiset luonnokset laati arkkitehti Liisa Virpiö-Mattila. Rakentajaksi valittiin Salopojat Ky Lohjalta. Hanke toteutettiin n.s. KVR-urakkana, eli rakennusliike otti kokonaisvastuun rakentamisesta. Rakennusliike vaihtoi arkkitehdiksi Matti Kaartisen toimiston Hyvinkäältä. Matti Kaartinen suunnitteli sitten myös Kaarihovin ja Kaarikallion.

 

Miksi Asunto-osakeyhtiö?

Säätiöllä oli vain 150.000 mk rahaa, se ei riittänyt edes tontin ostoon. Säätiön hallitus ei ollut halukas ottamaan riskiä vuokratalon rakentamisesta. Asunto-osakeyhtiössä huoneistojen haltijat maksoivat käyttöönsä tulevista asunnoista ennakkomaksuja rakennustöiden edistymisen mukaan ja loppuerän rakennuksen valmistuttua. Näin järjestyi rahoitus. Kaarikotia varten säätiö sai Vihdin kunnalta avustuksen ja lainan, lisäksi Raha-automaattiyhdistys antoi 40 %:n avustuksen säätiön haltuun jäävistä palvelutiloista sekä kolmesta inva-asunnosta. Kahteen inva-asuntoon saatiin lisäksi kahdelta yksityishenkilöltä lahjoitukset, 60 % asuntojen hinnasta.

 

Säätiön hallituksen jäsenet ovat tehneet ja tekevät yhä palkatonta talkootyötä. Anja Vihtkari istui minun kanssani kymmenen vuotta rakennustoimikunnissa. Muut säätiön hallituksen jäsenet olivat kokeneita päätöksen tekijöitä. Olen joskus leikilläni sanonut, että vanhat arvonimelliset herrat ovat avanneet ovia, me hiukan nuoremmat naiset olemme tehneet raa´an työn. Yhteistoiminta säätiön hallituksessa on ollut saumatonta.

 

Anja Vihtkari toimi vuoteen 1992 asti hallituksen puheenjohtajana, minä palkattomana toiminnanjohtajana. V. 1992 Kaarihovin valmistuttua säätiön hallitus valitsi osa-aikaisen toiminnanjohtajan, silloin siirryin hallituksen puheenjohtajaksi. Vuodesta 2004 olen Kaarikeskussäätiön hallituksen varapuheenjohtaja. Vuoden 1997 loppuun tein myös säätiön kirjanpidon, laadin lukemattomia selvityksiä Vihdin kunnalle ja tein lehdistötiedotteita. Paikallislehdistö on myötämielisellä kiinnostuksella seurannut säätiön rakennushankkeiden edistymistä ja muita vaiheita.

 

Anja Vihtkarin panos säätiön rakentamisessa on ollut erittäin merkittävä. Kun hän lyhyen ankaran sairauden jälkeen yllättäen kuoli syksyllä 2007, olen häntä suunnattomasti kaivannut. Erilaisissa perheensä liikeyrityksissä aktiivisesti toimineena, hänellä oli rohkeutta uusien hankkeiden toteuttamiseen. Hän ei pelännyt vastuuta eikä kaihtanut riskin ottoa. Muitakin säätiön edesmenneitä perustajajäseniä ikävöin. He olivat värikkäitä persoonallisuuksia, viisaita ikäihmisiä, jotka elämänsä loppuun saakka halusivat olla mukana kotikuntansa kehittämisessä.

 

Asunto Oy Kaarikodin valmistuttua palkattiin ensimmäinen toimihenkilö, asukashuoltaja ja pian kaksi kotiavustajaa. Nyt (vuoden 2010 vuoden alussa) Nummelan Kaarikeskussäätiön vakinaisessa tai määräaikaisessa työsuhteessa on 54 henkilöä, joista osa-aikaisia on 6. Kaarikeskussäätiö on suuri työnantaja. Henkilökunta on ammattitaitoista vanhustyöhön koulutettua väkeä. Arvostan heidän vaativaa työtään.

 

Asunto Oy Kaarikoti rakennettiin siis vuosina 1988-1989. Vuokratalo Kaarihovi valmistuskeittiöineen ja ravintoloineen valmistui vuosina 1991-1992 ja vanhusten ja vammaisten vuokratalo Kaarikallio rakennettiin Asemantien varrelle vuosina 1996-1997. Kaarihovi ja Kaarikallio sijaitsevat Vihdin kunnalta vuokratuilla tonteilla. Raha-automaattiyhdistys on myöntänyt investointiavustuksia säätiölle yli 2,4 milj. €uroa. Kaarikallio rahoitettiin pääasiallisesti aravalainalla.

 

 

Palvelukotisäätiöstä Kaarikeskussäätiöksi.

Nummelan vahvistettuun kaavaan oli 1980-luvun lopulla tullut uusi katu, Pisteenkaari. Katua rakennettiin samaan aikaan kuin As Oy Kaarikotia. Nummelan Pisteen, viiden tien keskipisteen, ympärillä on liikerakennuksia. Pisteenkaari rajaa alueen liike- ja asuinkortteleiksi. Pisteenkaaren ulkokaarella sijaitsee julkisia rakennuksia: Kaarikeskuksen palvelutalot, kirjasto, seurakuntakeskus ja työväentalo. Pisteenkaaren varrella on myös Veikko Hellen tori ja torikeskus. Palvelukeskuksen osoitteeksi tuli Pisteenkaari 13-15.

 

Kun Palvelukotisäätiön toinen talo Kaarihovi oli valmistunut ja kolmatta, Kaarikalliota ryhdyttiin suunnittelemaan, tuli puhekielessä käyttöön Kaarikeskus. Nimi oli naseva, mutta rekisteröimätön. Kuka hyvänsä olisi voinut valita saman nimen, eikä säätiö olisi voinut asialle mitään. Säätiön hallitus päätti muuttaa nimen Nummelan Kaarikeskussäätiöksi.

 

 

Ideologista taistelua

Ryhtyessäni suunnittelemaan vanhusten palvelutaloa ja yleishyödyllistä säätiötä, en ollenkaan ymmärtänyt, että olin joutunut poliittisen pelin myrskynsilmään. Olin kovin sinisilmäinen ja ajattelin että teemme vanhuksille turvallisia koteja. Poliittisesti sitoutumattomana henkilönä en ymmärtänyt, että kysymyksessä oli poliittinen ratkaisu: julkinen vastaan yksityinen. Kaarikeskuksesta olen aina käyttänyt nimitystä: yleishyödyllinen yhteisö. Vaikka Kaarikeskuksen täytyy taloudellisesti ylläpitää itsensä, se ei tuota voittoa säätiölle, eikä perustajajäsenille. Säädekirjan varat on annettu säätiölle, säätiön omaksi omaisuudeksi. Säädepääoma ei tuota osinkoja perustajilleen. Kaarikeskus ei ole kenenkään yksityinen yritys, se ei ole tähän saakka ollut bisnes. EU:n kilpailulainsäädäntö saattaa muuttaa vanhoja käytäntöjä.

 

Vihdin kunta, monien muiden kuntien tavoin, on joutunut tarkastelemaan omia toimintojaan ja laskemaan niiden kannattavuutta. 1980-luvun lopulla kunnassa käytiin vilkas keskustelu vanhuspolitiikasta. Keskustelun tuloksena v. 1992 valmistui Vanhuspoliittinen ohjelma. Ohjelmaa ryhdyttiin määrätietoisesti toteuttamaan vastustuksista huolimatta. Ohjelmaa on päivitetty, uusia suunnitelmia laadittu ja toteutettu erityisesti muistihäiriöisten ja paljon hoitoa vaativien vanhusten huoltamisessa.

 

Vuonna 1998 Etelä-Suomen lääninhallitus valitsi Vihdin esimerkkikunnaksi, joka on pystynyt muuttamaan vanhuksiin kohdistuvien palvelujen rakenteita. Perusteluissa käytetään sanontaa: Palvelurakenteen muutos monitoimijaisena ratkaisuna. Vuosi 1999 oli YK:n ikäihmisten vuosi. Vihti valittiin “YSIYSIKUNNAKSI” (kaikkiaan niitä oli 22), jonka tulee jatkaa suunnitelmiensa toteuttamista, olla esimerkkinä muille ja keksiä uusia toimivia malleja vanhusten huoltoon.

 

Ostopalvelusopimukset

Monien vaiheiden jälkeen sai säätiö solmituksi Vihdin kunnan kanssa ostopalvelusopimuksen, joka kattoi vanhusten hoitamisesta aiheutuvat kustannukset. Lisäksi kunta antoi pienen käyttökorvauksen yhteisten palvelutilojen käytöstä. Kunta tuki terveydellisistä syistä myös vanhusten lounasaterioita. Vihdin kunta kilpailutti vuonna 2007 vanhusten ostopalvelusopimukset. Säätiö valitti päätöksestä markkinaoikeuteen. Markkinaoikeuden päätös saatiin vasta syksyllä 2008 ja 1.12.2008 voimaan astuneen sopimuksen mukaan kunnan aikaisemmin myöntämä käyttökorvaus on poistettu eikä vanhusten lounasaterioita enää tueta.

Vanhuspalvelut sopimuksineen ovat 1.1.2009 siirtyneet kuntayhtymä Karviaiselle, joka vastaa Vihdin, Karkkilan sekä Nummi-Pusulan perusterveydenhuollosta ja sosiaalitoimesta.

 

Luontolakoti muistihäiriöisille

Säätiön hallitus oli pitkään etsinyt Vihdistä valmista kiinteistöä, johon voisi perustaa muistihäiriöisten ryhmäkodin. Nummelan taajaman lähellä harjun takana Hiidenveden rannalla oli 1930-luvulta asti toiminut Luontolan terveyskylpylä. Toiminta loppui 1990-luvun alussa ja useimmat kiinteistöön kuuluvista rakennuksista olivat tyhjänä. Luontolan omistaja vaihtui useaan kertaan yrittäjältä toiselle ja päätyi lopulta Vihdin kunnan omistukseen. Kunta ei löytänyt kiinteistön rakennuksille käyttöä ja päätti myydä Luontolan. Kiinteistön osti Anja Vihtkari kolmen poikansa kanssa. Luontolan kolmikerroksisen kylpylärakennuksen haltijaksi tuli Lassi Kiviniemi. Hän tarjosi rakennusta säätiölle pitkäaikaisella vuokrasopimuksella. Kiviniemi teetti rakennuksessa täydellisen peruskorjauksen, kaikki sisätilat uusittiin asuinkäyttöön sopivaksi ja paloturvallisuutta lisättiin. Luontolakodissa on 24 paikkaa muistihäiriöisille henkilöille. Luontolakodin toiminta alkoi vuonna 2002 tammi-helmikuussa. Luontolakoti on osa Kaarikeskussäätiön palvelutoimintaa.

 

Kaarenkierros

Kuntalaisaloitteestani kunta rakensi Vanha-Nummelan puistoon ikäihmisille sopivan kuntoradan. Se on ensimmäinen erityisesti ikäihmisille suunniteltu ja rakennettu lähiliikuntapaikka Vihdissä. Se on suunniteltu yhdessä Vihdin Vanhusneuvoston ja alan eri asiantuntijoiden kanssa. Viisi ulkoliikuntalaitetta, nojailukaide ja tasapainopuomi sekä yhteensä 160m mittainen reitti ja kaunis ympäristö mahdollistavat vuodenajasta riippumatta hyvän mahdollisuuden ulkoliikuntaan ja hyvän mielen ja kunnon ylläpitämiseen ja kohottamiseen. Kaarenkierroksen avajaisjuhlaa vietettiin 19.5.2009.

 

Uusia suunnitelmia

Vihdin kunta omistaa maa-alueen Kaarikodin ja Kaarihovin vieressä. Kunnalla on käynnissä Nummelan keskustan kaavan tekeminen ja täydennysrakentamisen suunnitteleminen väljille tonteille. Nyt juuri, keväällä 2010, kunnan ja säätiön edustajat ovat käynnistäneet neuvottelut alueen vuokraamisesta säätiölle mm. tarkoituksenmukaisen kuntohallin rakentamista varten. Tutkimusten mukaan vielä yli 90-vuotiaidenkin lihaskuntoa voidaan lisätä säännöllisellä ja ohjatulla kuntoliikunnalla. Lihaskunnon vahvistaminen auttaa säilyttämään tasapainon ja ehkäisee kaatumisvammojen syntyä.

 

EU:n kilpailulainsäädäntö on jo puuttunut yleishyödyllisten säätiöiden ja yhdistysten toimintaan. Myös verohallinto on kiinnostunut säätiöiden verovapaudesta. Verohallinto haluaisi tulkita yleishyödyllisten järjestöjen toimintaa elinkeinotoiminnaksi, joka olisi osa normaalia verollista yritystoimintaa. Kaarikeskussäätiökin joutunee muuttamaan toimintatapojaan. Olemme uusien haasteiden edessä.

 

Kaarikeskuksen perustaminen, toimivan organisaation rakentaminen tyhjästä, on ollut vaativa ja aikaa vievä harrastus. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut olla mukana luomassa uusia ratkaisuja vihtiläiseen vanhustenhuoltoon. Nummela on ihmisen kokoinen paikkakunta, vastaantulijat tervehtivät kadulla ja monet pysähtyvät iloisesti juttelemaan. Täällä selvästi asuu onnellisia ihmisiä!

 

Kirjoittaja: Anja Korpela-Ahola, 30.5.2010.